perjantai 14. lokakuuta 2016

Alle viikko leikkauksesta

Ilman apuja olisin ollut kyllä ollut ihan avuton. Onneksi minulla on hyväkuntoiset vanhemmat, jotka tulivat luokseni ja äiti jäi neljäksi ensimmäiseksi yöksi minun kaveriksi. Nuoret miehen alkuni saivat ruokaa ja elää omaa elämäänsä normisti, vaikka äiti oli sänkypotilaana. Vanhin poikani sattui tulemaan juuri leikkauspäivänä käymään kotona opiskelupaikkakunnaltaan. Se oli hänen ensimmäinen kotikäynti sitten elokuun jälkeen, kun aloitti opintonsa Kuopiossa. Ei voinut äiti höseltää ja fiilistellä sillä lailla kuin olin kuvitellut ensimmäisen pojan kotiin tulon kanssa tapahtuvan. Oli kuitenkin ihanaa, että tuli ja viipyi melkein viikon täällä. Koti oli täynnä elämää ja paljon puhetta ja jutustelua. Sain puhua ja jakaa tuntemuksiani. Minun ei tarvinnut olla yksin. 

Malttia, hoin itselleni. Sattui, kipuili, jalka turposi, jos rasitin sitä liikaa. Jalka turposi, vaikka en rasittanut. Leikkauksen jälkeisen viiden ensimmäisen päivän aikana pääsin suihkuun niin, että haavoja ei saanut kastella. Elämä oli kyllä tehty tekevälle tyypille haasteelliseksi. Ihanat, rakkaat ihmiset täyttivät tilani. En ollut yksin kipujeni kanssa. Olin urhea, yritin olla pirteä, valitin vähän. Miksi? En tiedä. Kuuluu luonteeseeni.

Olin kokenut elämäni ensimmäisen leikkauksen. Se on minulle iso, suuri, uusi asia. Se kokemus tuntui minulle suurena. Haluan jakaa tuntemuksiani. Tiedän, että elämässä on paljon suurempiakin leikkauksia, asioita, sairauksia, elämän kohtaloita, mutta en koe yhtään omaa leikkaustani vähäpätöisenä. Jokaiselle ne kokemukset on omia  ja jokainen kokee ne omalla lailla. En halua verrata kokemaani muiden kokemuksiin. Otan lohdutukset ja tsempit ilolla vastaan ja aitoina sellaisina. Minun kokemani on totta minulle ja muiden kokemukset ovat totta jokaiselle itselle. Mikään kokemus ei ole sen vähäpätöisempi tai pahempi tai arvottomampi, vaan jokainen kokee sen omalla lailla.

Olen ollut onnekas elämässäni, että mitään ei ole sattunut. Olin myös nyt onnekas, kun mitään luuta ei mennyt poikki. Eturistisiteen poikki meno ja sen korjaus on ihan yleinen leikkaus ja se voi mennä poikki vaikka kävellessä. Se kuitenkin menee poikki ja se leikataan, jos haluaa vielä urheilla, liikkua ja saada vahvan polven tulevaisuuteen. Sen kanssa jatketaan, kun se on kuntoutunut. Alle viikko leikkauksesta ja epätoivo meinaa aina välillä iskeä. Miten niin tämä jalka voi vielä toimia normisti? Kyllä se kuulemma voi.

Onneksi kipuun annettiin lääkkeitä, vaikka ne joka kerta tekeekin leijuvan olon. Olen kuitenkin niiden ansiosta voinut elää lievemmällä kivulla ja nukkua ihan hyvin. Jalka on koholla ja ihana ihana kylmä auttaa turvotukseen. Sitä pitää tehdä usein päivän aikana ja se auttaa.

Jalka on jäykkä. Sitä pitää muistaa varovasti ohjeiden mukaan kuntouttaa. Pasiivista polven ojennus- ja koukistumisharjoituksia. Hyvä tästä tulee.


Syksy tekee tuloaan ihanassa auringon paisteessa.


Kylmä ja koho!
Ihanan helpottava tunne.


Tukisiteen sai poistaa kahden päivän päästä leikkauksesta.

2 kommenttia:

  1. Kiitos tästä blogista ja ajatuksista!

    Koen aivan samalla tavalla, jokaisen kokemus on tärkeä sellaisenaan, juuri hänen elämänpolullaan. On se sitten onni tai onnettomuus, on se kokijalleen merkityksellinen ja hänelle tarkoitettu.

    Jään mielenkiinnolla seuraamaan toipumisen jatkoa, tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana Karoliina ajatuksistasi :)
      Sinun blogia ja ajatuksia olen ilolla seurannut.

      Poista